Confession

Ciao tutti!

Täällä sitä taas ollaan Saapasmaassa ja "maailman paskin bloggari" -palkinnon saanut Iina tekee paluunsa. Olin vaihdon aikana kovista puheista huolimatta aivan surkee bloginpitäjä ja päivitysväli oli hävettävän pitkä. Nyt kuitenkin voisin kertoa teille tämän hetken kuulumisia. Loppuarviona vielä mun seitsemän kuukauden vaihdosta sanoisin, että ne olivat mun elämäni parhaat seitsemän kuukautta, vaikka kaikkea sattuikin matkanvarrella. Sain mitä mahtavimpia ystäviä ympäriä maailmaa, kehitin kielitaitoa, ja opin luottamaan itseeni sekä uskomaan unelmiini. Tämän mahtavan kokemuksen jälkeen aloin suunnitella jo uutta pidempää reissua ulkomaille, erityisesti Italiaan. Se paikka vaan vei mun sydämen ihmisten, sään ja ehdottomasti ruoan osalta.

Iltalenkkimaisemia

Aloin jo syksyllä miettiä eri vaihtoehtoja, kuinka pääsen takaisin Italiaan. Parhaimmaksi vaihtoehdoksi mielestäni osoittautui kesätyön/harjoittelun tekeminen kesällä. Italian taloustilanne on kuitenki huono ja työpaikoista on pulaa, joten työn löytäminen vaikutti haastavalta. Lisäksi puhun italiaa vain kohtalaisesti, eli en pärjäisi italian kielellä kovin pitkälle työelämässä. Toisaalta mun valttikortti on englanninkielen taito. Italiassa on todella monia kansainvälisiä yrityksiä, joissa tarvitaan kielitaitoisia ihmisiä ja italialaiset eivät juurikaan puhu englantia. Päätinkin keskittyä erityisesti kansainvälisiin yrityksiin, jos jostain tärppäisi.

Ennen kuin ehdin aloittaa kunnolla hakuprosessia eräs tuttu tarjosi mulle harjoittelupaikkaa. Olin aivan pölmistyneenä, että näinkö ne asiat järjestyvät vähän kuin itsestään. Olin jo ehtinyt varautua pitkään ja kiviseen hakuprosessiin. Työtehtävänä olisi talousjohtajan assistenttina toimiminen kolmen kuukauden ajan. Työtehtävistä ei ollut vielä tarkempaa tietoa muuta kuin laskutuksen pyöritteleminen. Olin niin iloinen työtarjouksesta, että olisin ollut valmis vaikka pesemään ikkunoita koko kesän! Asiasta puhuttiin useita kertoja ja kaiken piti olla täysin selvää. Varmistin useita kertoja harjoittelupaikan yrityksen kanssa kertomalla yritykselle tilanteestani, eli mun täytyisi vuokrata  asuntoni kesäksi pois Suomesta, vuokrata Italiasta itselle asunto ja vastata Suomessa yhteen erittäin houkuttelevaan työtarjoukseen kyllä tai ei. Yrityksen mukaan harjoittelupaikka oli varma ja paperit kirjoitettaisiin pääsiäisen aikoihin, kun tulen Italiaan. OK. Sain mun kämpän vuokrattua yllättävän nopeasti kesäksi pois ja vuokrasin Italiasta mun vaihdon aikaisen kämpän kesäksi. Sanoin tälle yritykselle Suomessa ei, koska mulla oli tunne, että tälläistä työtarjousta Italiasta ei varmaan tule kovinkaan montaa kertaa elämässä. Tämä kortti mun oli ehdottomasti katsottava. Kaikki mun ystävät tukivat valintaani ja loppujen lopuksi sain vanhempanikin ainakin suurimmaksi osaksi puolelleni. Olin niin onnellinen.

Noin viikko ennen reissua Italiaan sain viestin, että valitettavasti harjoittelupaikka joudutaan perumaan. Mulle tarkoitetut työtehtävät, tietokone jne olivat erään naisen, joka oli äitiyslomalla. Yhtäkkiä hän olikin ilmoittanut palavaansa töihin, joten he eivät pystyneet tarjoamaan minkäänlaisia töitä, eivät edes paikkaa toimistossa. Luettuani viestin olin niin pettynyt. Ensimmäisenä mielessä oli ajatus: "Miten tää voi olla totta? Entä nyt?".

Olin menossa pääsiäisen aikoihin valmistujaisjuhlareissulle Italiaan (jolloin työsopimuskin piti kirjoittaa) ja sovittiin tapaaminen yrityksen kanssa. Yrityksen edustaja selitti mulle tilanteen vielä uudestaan ja näytti siltä, että mitään ei ole tehtävissä. Yhtä aikaa mun teki mieli hakata nyrkkiä pöytään ja huutaa: "TÄMÄ OLI SOVITTU TUHANTEEN KERTAAN! ETTE TE VOI PERUA ENÄÄ", mutta samaan aikaan mun teki mieli purskahtaa itkuun. Tilanteesta hankalamman teki se, että pöydän toisella puolella istui tuttuni, joka oli tilanteesta erittäin pahoillaan ja nolona, sillä hänhän minulle tämän harjoittelupaikan alunperin järjesti.

Lähin tapaamisesta todella masentuneena. Mietin kauhulla, että miten kerron vanhemmilleni tilanteen. Tunsin tuottavani suuren pettymyksen, sillä tämä koko kesä Italiassa piti olla niin kuningasidea ja kaiken niin selvää. Illalla sain puhelun tuttavaltani, joka kertoi soittaneensa työnvälitysfirmaan ja selittäneensä tilanteeni. He olivat samantien löytäneet minulle uuden yrityksen. Taas tuli se pölmistynyt fiilis, että näinkö ne asiat taas ratkesivat. Työnvälitysfirma halusi vielä haastatella minua ja katsoa olisinko tehtävään sopiva. Kävin heti seuraavana päivänä haastattelussa ja he sanoivat, että olisin heidän mielestään juuri sellainen, mitä yritys etsii. Kohta he soittivatkin perään, että olivat kertoneet minusta yritykselle vielä lisää ja yritys on nyt erittäin kiinnostunut palkkaamaan minut. Yritys halusi tavata minut kuitenkin vielä face to face. Pääsiäispyhät sattuivat juuri siihen rakoon ja ainoa mahdollinen päivä tavata ennen paluutani oli tiistai. Tottakai mun tuurilla yrityksen edustaja ei voinut tavata juuri silloin. Koitimme järjestää Skype-haastattelua, mutta yritys halusi tavata kasvotusten, eikä suostunut maksamaan lentolippujani haastatteluun. Jo toisen kerran sain sanoa ciaociao työpaikalle. Taas kerran jouduin pettymään. Tuntui kuin jalkojeni alta vedettäisiin matto uudestaan ja uudestaan. Italiassa asiat eivät selvästi mene kuin Strömsössä.

Palasin kotiin tyhjin käsin. Itku kurkussa kerroin perheelle ja ystäville tilanteesta. Onneksi mut on ympäröity maailman ihanimmilla ihmisillä, jotka tukivat mua tän kaiken sotkun ympärillä. <3 Mietin, et mitähän nyt tekisin. Olisin kesän ilman asuntoa, työtä ja rahaa. Olin yhteydessä työnvälitysfirmaan uudestaan ja kysyin heidän mielipidettään työn löytymisestä. He olivat varmoja työn löytymisestä mutta minun tulisi olla Padovassa, jotta pääsisin nopeasti haastatteluihin. Samalla hetkellä sain mieleeni kuvan, jossa soitan banjoa Rotuaarilla tienatakseni ruokarahat. Vastasin heille heti, että tulen Padovaan ja etsitään mulle se työpaikka. 

Saavuin Padovaan keskiviikko-iltana ja heti torstaiaamuna mut kutsuttiin työhaastatteluun erääseen saksalaiseen yritykseen. Yritys etsivät työntekijää laskentatoimen puolelle hoitamaan laskutusta sekä kansainväliseen yksikköön hoitamaan asioita muiden maiden yksiköiden ja asiakkaiden kanssa. Työtehtävät ja yritys kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta he etsivät työntekijää vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Mun elämäntilanteeseen noin pitkä ajanjakso ei vain yksinkertaisesti sovi. Mulla odottaa viimeiset opinnot ja gradu toimeksiantona Oulussa. Nyt yritys sitten miettii, että voivatko tarjota jotain lyhyempi aikaista. Asian pitäisi selvitä muutamassa päivässä.

Kyllä tarkenee!

Tässä nyt oli tälläinen "pieni" avautuminen. Anteeksi niille, jotka ovat mun pahantuulista ja poissaolevaa käytöstä joutuneet kestämään sekä kiitos niille, jotka ovat mua tukeneet tässä kaikessa. En oo vielä päättänyt, että olenko idiootti vai rohkea, kun lähdin tänne ilman tietoa varmasta työpaikasta, mutta täällä sitä nyt ollaan. Nyt jään jännityksellä odottamaan, että miten käy.

Arrivederci,
Iina